Viimeaikaiset maalaukseni ovat kuvia parsimisen kauneudesta ja korjaamisen tärkeydestä.

Ne ovat kunnianosoitus edellisille sukupolville, joiden elämäntapaan kuului käyttötavaroiden korjaaminen pois heittämisen sijaan. Asia laajenee helposti myös käsittämään ihmissuhteita, hoivaamista ja toisista välittämistä.

Maalausprosessi alkoi useita vuosia sitten kun näin vanhoista marokkolaisista tekstiileistä kootun näyttelyn Madridin Reina Sofiassa. Kutojien teoksiinsa pujottelema elämä ja kokemus ovat samankaltaisia kaikkialla maailmassa. Perinteen ohella kudonnaisiin kietoutuu jotain itsestä, omista iloista ja suruista. Niistä samoista asioista on laulut ja runotkin tehty. Haluan tuntea olevani yksi lenkki tuossa oman arvonsa ja paikkansa löytäneiden naisten ketjussa. Samalla tavoin omat kokemukseni, ympäristö, sen äänet, kohdatut ihmiset, luetut kirjat, katsotut elokuvat, kaikki ne tulevat mukaan kuviini ja vaikuttavat väri- ja muotovalintoihin, vaikka eivät konkreettisesti olekaan nähtävillä valmiissa teoksissa. 

Maalausteknisesti pujottelen väriviivoista ja -pinnoista koostuvia kerroksia kohti kuvia, joissa esittävät viitteet tuovat mieleen lähinnä rikkinäisen tekstiilin. Särkyvyys, hauraus ja epätäydellisyys sekä toisaalta valo ja ilo ovat kiinnostavia asioita kuvan takana. Käytän myös maalauksissani moduulimitoitusta voidakseni yhdistellä osia sisällön vaatimalla tavalla uusiksi kokonaisuuksiksi. 

Ihmisen toiminta on haavoittanut luontoa, joten meidän on tiedostettava virheemme ja pyrittävä korjaamaan mitä vielä on korjattavissa esimerkiksi ilmaston muutoksen suhteen. Näistä ajatuksista on syntynyt maalaussarja Ikävä perhosia. 

Tärkeä osa työtäni on opettaminen Tampereen kaupungin ylläpitämässä Sara Hildén-akatemiassa, jossa sekä lapset ja nuoret  että aikuiset voivat saada ohjausta pitkäjänteisessä kuvataiteen opiskelussa. Omaan taiteelliseen työhön aikaa jää rajoitetusti, joten erityisen arvokkaita ovat  virkavapausajat ja kesälomat Tikkalan mökillä, jolloin saan keskittyä omien kuvien tekoon.